Pikkusiskon synnytyskertomus

Se on nyt täällä! Pikkusisko ja hänen synnytyskertomuksensa nimittäin. Ensimmäinen synnytykseni reilu kolme vuotta sitten sai aikaan sen, että luotto kyseisestä toimitusta kohtaan ei ollut kovin suuri. (Koko stoorin pitkittyneestä ponnistusvaiheesta HELLP-raskausmyrkytykseen voit lukea täältä.)

Koko raskausajan siirsin ajatukset synnytyksestä tietoisesti taka-alalle, mutta tässä lapsiasiassa väistämätön tosiasia on, että ennemmin tai myöhemmin lapsi tulee ulos – halusinpa sitä tai en. Edellisen synnytyksen verenvuodatuksen ja teurastukseen verrattavan meiningin vuoksi pääsin kuitenkin onneksi erityistarkkailuun, ja ravasin Naistenklinikalla erilaisissa tutkimuksissa suht tiuhaan viimeisen raskauskuukauden aikana. Vaikka raskausaika sujui täysin ilman ongelmia, tutkimukset toivoa luottoa siihen, että kertaa oli todellakin varauduttu kaikkeen. (A- vertakin oli tilattu jo valmiiksi :P)

Myös synnytyspelkopolilla käynti oli todella hyödyllinen; kaikki toiveeni huomioitiin ja kirjattiin ylös punaisella. Kukaan ei nyt voisi sivuuttaa sitä kainoa toivetta, että halusin kaiken mahdollisen kivunlievityksen mitä on laillisesti tarjolla. (Ja mielellään voisin kokeilla myös laittomia keinoja, jos ne vaan helpottaa oloa.)

Ylpeä isosisko tokaisi pikkusiskon nähtyään: ”Voisiko tuo mennä pois.”

Poikkeus vahvistaa säännön

Onneksi jokainen synnytys on omanlaisensa, ja asiat voivat siis mennä myös hyvin. Spoilaan nyt sen verran tulevaa, että tällä kertaa kukaan ei joutunut teholle ja reissusta selvittiin alle litran verenvuorolla ja muutamalla tikillä – uskomatonta!

Ja jos jokainen synnytys on erilainen, niin on myös raskaus. Toisin kuin sanotaan, toiset lapset eivät nimittäin AINA synny ennen laskettua aikaa, vaan yliajalle voidaan todellakin mennä. Nimimerkkiä kokemusta on.

Koko synnytyskertomus lähteekin liikkeelle viikoista 41+1, tasan vuorokausi ennen ennalta sovittua käynnistysaikaa. (Tässä on pakko olla taustalla joku psykologinen juttu – ajatus käynnistysosastolle menemisestä ei nimittäin houkutellut lainkaan. Onneksi sinne ei tarvinnutkaan lähteä, vaan kaikki lähti liikkeelle täysin luonnollisesti.)

Nyt se on menoa!

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin aamuyöstä harvakseltaan tuleviin supistuksiin, joiden välissä ehdin kuitenkin torkahdella. Aamukuudelta napakoita supistuksia alkoi tulla jo kymmenen minuutin välein ja pohdin pitkään, koska kehtaan herättää muun perheen. ”Jos odotan vielä seuraavan supistuksen… ja sitä seuraavan.” Seitsemän aikaan totesin, että nyt se taitaa olla menoa, joten oli pakko herättää muut ja alkaa valmistella sotasuunnitelmaa esikoisen hoitoon viemisestä alkaen.

Aamukymmenen jälkeen lapsi lähti mummolaan ja itse soittelin synnärille, että voisikohan sinne mahdollisesti tulla tänään saattamaan lapsen pihalle. Lupa heltyi, ja puolenpäivän jälkeen lähdimme kohti Naistenklinikkaa Mäkkärin autokaistan kautta. Tietoa seuraavasta ruokailukerrasta ei nimittäin ollut tietoa, joten kannatti siis vähän tankata evästä.

Ensimmäiseksi pääsin käyrille tutkimushuoneeseen, jossa supistukset todettiin säännöllisiksi ja minut kirjattiin sisään. Myös verikokeet otettiin ja hyytymistekijöiden todettiin olevan kunnossa – taivaan kiitos ja tervetuloa epiduraali!

Koska supistuksia tuli vasta noin kuuden minuutin välein, meidät kuskattiin kuuluisalle käynnistysosastolle ottamaan vauhtia ja odottelemaan kunnon toiminnan alkamista.

Kahden tunnin jälkeen olo alkoi olla jo aika sietämätön, eivätkä kyseisellä osastolla annettavat lievät kivunlievityskeinot enää riittäneet. Noin puolikuudelta istahdin pyörätuoliin ja lähdin matkalle kohti synnytyssali kahdeksaa. Nyt ei paluuta enää ole!

Synnytyssalin pitkät lyhyet tunnit

En tiedä millaista huutoitkua muissa synnytyssaleissa koetaan, mutta kätilöltä tuli useampaan kertaan kommenttia siitä, kuinka uskomattoman tyyni ja hiljainen olin. Hän oli kovin huolissaan, onko minulla kaikki kunnossa, kun hengittelin ilokaasua itsekseni enkä vaatinut sitä sun tätä. No, ei kuulu tapoihin olla vaivaksi.

Paikalle soitettiin pian anestesialääkäri, joka laittaman kanyylin ansiosta sain ensimmäisen satsin kipulääkettä. Koska lääkkeellä ei ollut puolen tunnin jälkeenkään mitään vaikutusta, siirryttiin vahvempiin aineisiin. Noin kolme tuntia synnytyssaliin siirtymisen jälkeen paikkojen todettiin olevan täydet kymmenen senttiä auki ja lapsen todellakin tulossa lähitunteina. Kun taustalla on kokemus ainoastaan puolitoista vuorokautta kestäneestä synnytyksestä, en voinut uskoa sitä, että koko homma hoituisi tunneissa – siis tunneissa! Käsittämätöntä hommaa!

Puoli kymmeneltä kätilöksi vaihtui synnytyspelkopolilta tuttu ihana kätilö – mikä tuuri! Yhdessä totesimme, että nyt voisi olla hyvä hetki vähän jaloitella, sillä painovoima auttaisi lasta saapumaan nopeammin maailmaan. Pienen kävelykierroksen jälkeen huomasin kuitenkin lattialle leviävän verilammikon, ja kirkasta verta valui reisiäni pitkin ihan kunnolla. Tässä vaiheessa näin sieluni silmin Ihmeiden äärellä -sarjan viimeisen jakson, jossa päähenkilö alkoi vuotaa verta ja lasta jouduttiin lopulta elvyttämään.

Meillä vauvan sydänäänet olivat kuitenkin kunnossa, joten akuuttia hätää ei ollut. Paikalle soitettiin lääkäri, joka saapui ultraamaan ja tutkimaan tilanteen. Todennäköisin vuodon syy oli istukan pieni repeämä, eli välitöntä vaaraa ei ollut. Ponnistusvaihe haluttiin kuitenkin pitää mahdollisimman lyhyenä, joten supistuksia alettiin kiihdyttämään oksitosiinilla.

Tässä vaiheessa sain myös ensimmäisen oikean satsin epiduraalia, joka vei kivut kauas pois ja minut alitajuisesti jonnekin etelän auringon alle. Tunsin kuitenkin supistukset edelleen, joten lähdimme kokeilemaan ponnistamista. Ensimmäisen koeponnistamisen jälkeen oli selvää, että tästä jatkettaisiin niin kauan kunnes lapsi olisi pihalla.

Muutaman ponnistussession jälkeen paikalle soitettiin toinen kätilö, joka auttoi tukemaan jalkoja ponnistuksen aikana. Kahden ponnistuksen jälkeen lapsen pää, ja samalla lähes 800 millilitraa verta pulpahti sisältäni. Siinä sitten odoteltiin lapsen pää pihalla seuraavaa supistusta, jonka aikana kroppa syntyisi. Ei siis pitkittynyttä ponnistusvaihetta. Ei imukuppia. Ei välilihan leikkaamista. Ei hätänapin painamista. Ei kovia kipuja, kiitos epiduraalin. Vain puoli tuntia ja terve lapsi.

(Sain jälkeenpäin kuulla, että Joona oli nähnyt tuon pään hengailemassa alapäästäni – sinnehän ei ollut mitään asiaa katsoa!! Saan ajatuksesta traumoja.)

Lisäksi tunnelma koko Naistenklinikalla ja synnytyssalissa oli erittäin rauhallinen, ja kätilöiden mukaan kyseessä oli vuoden hiljaisin päivä. Heillä oli siis aikaa viettää aikaa synnytyssalissa ja keskittyä synnyttäjiin sen sijaan, että olisi pitänyt olla monessa paikassa yhtä aikaa.

Ylös, ulos ja hotelliin

Toisin kuin ensimmäisellä kerralla, ketään ei viety leikkaussaliin, vaan pääsin muutaman tikin jälkeen jo jaloittelemaan ja käymään suihkussa. Olo oli mitä mainioin, ja kommentoin, että voisin lähteä tästä kotiin. Olin ihan euforisessa fiiliksessä siitä, että kaikki meni todellakin niin hyvin ja ”kivuttomasti”. Kun kätilö vielä totesi, että pääsisimme nyt Perhepesä-hotelliin, olin varma että näin unta. Ei voinut olla! En ollut edes uskaltanut toivoa kyseistä vaihtoehtoa. Tässä sitä vaan lähdetään viettämään vauvan ensimmäisiä tunteja hotellin lakanoihin, kelpaa.

Lapsen pihalle saattamisen jälkeen se iski; 12 tuntia kestänyt paasto ja verenvuoto alkoi tuntua olossa ja olisin voinut syödä ihan mitä vaan, vaikka muutama tunti sitten en olisi voinut edes ajatella ruokaa. Onneksi saimme jo heti synnytyssalissa vähän iltapalaa, joka vei pahimman kuvotuksen pois.

Ilmeesi kun saat ruokaa synnytyksen jälkeen (vas.) ja ilmeesi, kun saat lasin samppanja kuukausien tauon jälkeen.

Kuuden tunnin tarkkailujakson jälkeen noin aamulla puolikuudelta pääsimme siirtymään Scandic Meilahden Perhepesä-hotelliin. Hotellin toisessa kerroksessa sijaitsevasta kookkaasta huoneesta löytyi hoitopöydät, vaipat ja muut systeemit, ja kanslia palveli ympäri vuorokauden kaikissa mieltä askarruttavissa asioissa.

Itse hain kansliasta pariin otteeseen kipulääkettä järkyttäviin jälkisupistuksiin, mutta muuten kaikki sujui omalla painollaan. Lisäksi hoitotapaamisia ja tutkimuksia oli järjestetty kahdeksan tunnin välein, joten aivan orvoksi hotelliin ei dumpattu.

Perhepesä-hotellissa äideille kuului hintaan ruoka, jonka sai noutaa huoneeseen kuponkeja vastaan hotellin ravintolasta. Koska ruokakertoja oli sen verran tiuhaan ja take away -astiat kookkaita, söimme kupongeilla molemmat – eikä nälkä todellakaan jäänyt. (Ja kun taskuun lipasti vielä pari ylimääräistä korvapuustia ja croissanttia, sai iltapäiväpullatkin samaan rahaan.) Laihialaisten vinkeistä päivää.

Ainakin itselle tällainen omaa rauhaa ja hotelliaamupaloja sisältävä konsepti sopi erinomaisesti, ja lisäksi isät saivat käyttää halutessaan hotellin saunaa. Suosittelen!:D

Hotelli oli täydellinen jatko positiiviselle synnytyskokemukselle, josta jäi varsin hyvä fiilis. (Fiilis ei kuitenkaan ole niin mahtava, että haluaisin kokea raskausajan ja synnytyksen enää koskaan uudelleen. Tulevaisuudessa voin lähteä hotelliin ihan omalla rahalla.)

Seuraavassa postauksessa ajattelin valottaa hieman ensimmäistä viikkoamme uuden tulokkaan kanssa ja siitä, miksi jokaisen vastasynnyttäneen äidin pitäisi saada ilokaasua mukaan kotiutumisen yhteydessä. Palataan siis pian asiaan!

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s